Raoul. Ei, ei suinkaan. Kaikki hänen oikkunsakin olivat minusta niin viehättävät, aivan umpimähkään seurasin hänen tahtoaan, hänen vallitsemisessaan oli omituinen, käsittämätön tenho-voima, joka minut tykkänään lumosi, minä olin onnellinen, saadessani tottelevaisesti täyttää hänen toivojansa, saadessani olla hänen orjansa, saadessani viettää elämäni hänen jalkojensa juuressa.
d'Havrecourt. Toinen tuhmuus!
Raoul. Mahdollista kyllä, mutta Gabrielle oli niin kaunis, niin hurmaava, hänen kiekailunsa niin suloiset, hänen pienet itsepäisyytensä niin lumoavat, että — — — oi, te ette tiedä, enokulta, miltä tuntuu, kun nuori, suloinen vaimo nojautuu rintaa vastaan, lausuen — puoleksi hymyillen, puoleksi rukoillen: (naisen äänellä) "Jos minua lemmit — — —"
d'Havrecourt (samoin naisen äänellä). Niin olet narri, tyhmikkö. (Omalla äänellään) — Kolmas tuhmuus!
Raoul. Tarpeetonta on sitä kertoakaan, enokulta; siitä tulisi liian pitkä kertoelma. Jo toisen kuukauden kuluessa huomasin Gabrielle'ssä, jota siihen saakka olin pitänyt täydellisyyden esikuvana, kuitenkin löytyvän (etsien sanaa) joitakuita vähäpätöisiä — — — heikkouksia.
d'Havrecourt. Aivan oikein, kaikki ne heikkoudet, jotka kiihko-rakkaudellasi olit häneen kasvattanut.
Raoul. Ja ensi päivänä, kun uskalsin antaa tahtoni erota hänen tahdostaan, kuulin äsken lausumanne sanat, jotka saivat jäseneni jähmettymään, nuo kauheat sanat: "Voi, Raoul! Sin'et rakasta minua enää! — Minäkö, huudahdin, minäkö en rakasta sinua? — Tee sitte mitä ikinä tahdot, sano, käske — — —"
d'Havrecourt. Niin, siis on kaikki mennyttä, täydellinen anarkia, laittomuus voimassaan, hallitus ei pääse jaloilleen enää milloinkaan.
Raoul. Anoppini, joka yhä kallisti vääryyden minun puolelleni, saapui juuri silloin taloomme, vieraillakseen meillä moniaita päiviä.
d'Havrecourt (pelästyen). Anoppisi?!