Loviisa. Ehkä rouva maksaisi minulle enemmän… mutta herralla on rahakirstun avain… Kuulkaa, ehkäpä te voisitte sanoa hänelle…?
Tiainen. Se ei ole helppoa. Minulla on itselläni pyydettävää häneltä.
Loviisa. Mitä?
Tiainen (nauraen). Sen Loviisa toivoakseni vielä saa tietää!
Loviisa. Sanokaa! Sillä täällä ei saa koskaan kuulla mitään! Ja äskettäinkin aterialla herra oli niin merkillinen. Hän vuoroin punastui ja kalpeni, pyysi juotavaa, vaikka hänen lasinsa oli täynnä… sanoi rouvaansa sedäksi ja setäänsä rouvaksi… Mitähän se merkitsee?
Tiainen. Minä aavistan, minä aavistan!
Loviisa (itsekseen). Hän aavistaa, tuo onnellinen.
Tiainen (itsekseen). Maatilan-osto vaivaa häntä.
Loviisa. He tulevat.