Loviisa. Kuinka sellaista voi kysyäkään! Koko kaupungin parhain talo. Ja te olette niin antelias ja hyvä, rouva, ette koskaan ole huonolla tuulella ettekä itsepäinen, vaikka teillä olisi enemmän oikeutta siihen kuin kaikilla muilla…
Maria (nauraa). Kiitän sinua. (Kylmästi.) Luuletko, että minä todellakin olen valtiatar?
Loviisa (ojentaen nopeasti kätensä). Kyllä… vaikka ei siltä näytäkään… sillä herra, jolla on valta ja voima käsissään, vain käskee, mitä rouva haluaa.
Maria. Oikein hyvin!
Loviisa. Niin hyvin, että meilläkin täytyy olla niin… kun minä Jaakkoni kanssa olen aviosäätyyn astunut.
Maria. No, no!… Mutta päästäksesi Jaakkosi kanssa aviosäätyyn täytyy sinun tänään totella minua kaikessa, kuuletko! Vastaansanomatta, nurisematta…
Loviisa. Se on helppoa.
Maria. Ja kysymättä mitään.
Loviisa. Se on vaikeampaa, sillä minä olen hyvin tiedonhaluinen. Mutta siitä huolimatta…
Maria. Mene työhuoneeseen, missä ovat mieheni ja hänen setänsä, jotka juuri laativat avioliittosopimusta. Hiivi mieheni luo ja kuiskaa hänen korvaansa: »Tahdon, ettei tästä avioliitosta tule mitään, kiellän sen teiltä!»