Loviisa. Kuinka… minäkö?
Maria. Sinä, juuri sinä.
Loviisa. Pitääkö minun herralleni, herra konsulille, jota minä kunnioitan, sanoa…?
Maria (ankarasti). Joko sinä sanot, tai…
Loviisa. Mutta jos minulla olisikin siihen rohkeutta… kuinka minä voin kuvitella, että hän kuuntelee minua, ajamatta minua paikalla tieheni?
Maria. Sitä hän ei tee.
Loviisa. Minun vuokseniko?
Maria. Niin, sinun vuoksesi. Mutta jos hän kuitenkin aikoo vastustella, lisää silloin: »Minä kiellän sen teiltä tai sanon kaikki.»
Loviisa (reippaasti). Siinä on siis jokin salaisuus?
Maria (ankarasti). Loviisa!… Ehtomme?