Loviisa. Oi, ei se ole mitään uteliaisuutta, minä kysyin vain teidän vuoksenne, rouva. Se, mitä te annoitte minun sanottavakseni…
Maria. On helppo pitää mielessään: »Minä kiellän sen teiltä…»
Loviisa. »Tai sanon kaikki!»… Se edellyttää, että minä tiedän jotakin… ja kun en mitään tiedä…
Maria. Niin se tekee saman vaikutuksen. Mene nopeasti, tottele.
Loviisa (lähestyy työhuonetta). Kyllä, rouva… Kuitenkin on tämä hyvin merkillinen tehtävä, ja minusta olisi ollut mieluisampaa, että rouva olisi yksin ottanut sen huolekseen. (Ovi avautuu, Loviisa rientää nopeasti entiselle paikalleen.) Siinä hän jo on!
Maria. Sen parempi… Sano vain se, mitä sinulle sanoin, ei enempää eikä vähempää… äläkä petä minua… (Tiaiselle.) Meillä, hyvä herra, on tärkeämpää tehtävää.
Tiainen (hämmästyen). Mitä sitten?
Maria. Emmehän ole vielä puhelleet maatilasta… ja sehän on toki tärkeintä.
Tiainen. Palvelukseksenne, rouva.
(Molemmat istuutuvat vasemmalla olevan pöydän ääreen ja tarkastelevat maatilan asiakirjoja ja karttoja.)