Oskar. Ja pilkan pelosta, itserakkaudesta… muuta se ei ole… sillä minä voin vannoa sinulle, että häntä minä en koskaan ole rakastanut!
Maria. Mitä? Sinä olet rakastanut jotakin toista?!
Oskar (nopeasti). Erehdyksen ja unohduksen hetkenä… se oli vain yksi silmänräpäys… mutta se riisti minun rauhani… niin että minä tänään itsestäni, ilman mitään pakkoa… heittäydyn jalkojesi juureen, ja tunnustan sinulle kaikki, mikä minua kiusaa ja kiduttaa. (Lankeaa polvilleen.)
Maria (tyynesti). Nouse!
Oskar. Mitä. Ei vihaista silmäystäkään! Ja tämä anteeksianto…
Maria (kuten edellä). Tämä anteeksianto on minulle sitäkin helpompi, koska sinun avomielisyytesi ei pakota minua olemaan vaiti, vaan voin nyt puolestani pelotta sanoa sinulle: minäkin olen syyllinen.
Oskar (nousten). Ymmärränkö oikein?
Maria. Ilman tekemääsi tunnustusta et olisi koskaan saanut tietää minun onnetonta salaisuuttani! En olisi uskaltanut tunnustaa sinulle, että olin pettänyt sinua… jo aikoja sitten…
Oskar. Mitä tämä kaikki merkitsee?
Maria. Että on perheitä, joissa ymmärretään toisia vastoin tahtoakin. Ja meidän kesken, kuten näet, on vielä olemassa myötätuntoa!