Morli. Ompa niinkin, tyttäreni. Se on yksi syy, ja jos parempia haluat, niin kuule: Kolmekymmentä vuotta sitte tulin minä tähän maahan; minulla ei ollut mitään, ei ystäviä, ei varoja; herra Ahola, tämän isä, otti minun turviinsa, suositteli minua, lainasi rahoja ja oli siis ensimäinen syy minun onneheni. Nyt tahdon pojalle palkita isän hyvyyttä minua kohtaan ja siinä asiassa luotan sinuun. Kauvan on minun taloni ollut velkainen hänelle, nyt kun annan tyttäreni, jopa taitanee hän joutua minun velkamiehekseni. Muutoin, tämä poika, jonka olen määrännyt sinulle, kuuluu olevan kaunis ja älykäs nuorimies, joka on vuosikausia matkustellut ulkomailla oppiansa enentämässä ja nyt palajaa kotia naidaksensa. Nämä syyt, tyttöseni, suostuttivat minun hänen kosiotuumiinsa. No, mitäs siihen sanot?
Emeli. Ei mitään. Kaikesta, minkä olen kuullut, olisin valmis mielelläniki hänelle menemään, jos sen voisin. Vaan minä olen itselleni velkapää antamaan kieltävän vastauksen.
Morli. Itsellesi velkapää… Ja mikä sinua velvottaa?
Emeli. Entiset lupaukset, valani vakaiset.
Morli. Mitäs kummia kuulenkaan! Kuinka, tyttäreni, ilman minun luvattani!
Emeli. Ei isäiseni, ei suinkaan ilman teidän luvattanne. Jos lupaatte olla nuhtelematta ettekä estä mieltäni noutamasta, niin selitän teille kaikki.
Morli. Sanokaas, ken tuota olisi voinut uskoa. Kuudentoista vuotias tyttönen, jok' ei koskaan ole luopunut minusta, jok' ei näe ketään! — sano sanottavasi.
Emeli. Sen tiedätte, että minua kasvatti tässä luonanne vanha tätini
Saara.
Morli. Sisko-vainajani, tämä siveä ja kelpo tyttö, jonka ainoa virhe oli se, että päivässä luki romanin läpi, vaikkapa viisi-niteisenki.
Emeli. Niistä juuri hän opetti minua lukemaan ja minulla oli silloin uskollisna kumppalina Kaarlo serkkuni, joka köyhäksi orvoksi jäänyt otettiin tieltä holhottavaksi.