Morli. Se hyvä, entä sitte?
Emeli. Sitte! Vaikka hän oli minua vanhempi, vietimme toki päiväkaudet yhdessä, näimme yhäti toinen toistamme, oli oppi-aineet sekä leikitkin samat meillä; minä kutsuin häntä veikoksi, hän minua siskoksensa aina siitä päivästä kun Saara-täti jutteli meille Paul ja Virginia tarinan; minä olin muka Virginia ja hän Paul olevinaan. Ja loppu-päätös oli se, että rakastuimme innollisesti toinen toisehemme ja vannoimme valat vakaiset ikuisesti pysyäksemme uskollisina toisillemme.
Morli. Heitä jo ne serkukset siksensä. Ja minä, joka niin olin varova olevinani! No hyvä, tyttäreni!
Emeli. Eräänä päivänä läksi hän meiltä poikkeen; hänen tuli mennä kauvas Venäjänmaahan sotapalvelukseen; mutta ennen lähtöänsä virkkoi hän minulle: "Sinä olet rikas ja minulla ei ole mitään; epäilemättä sinua pakotetaan miehelle menemään, sillä isät ovat tavallisesti julmat ja ankarat käskyissään, niinpä kaiketi ne olivat, joista me olemme lukeneet". Silloin, lohduttaakseni häntä, lupasin hänelle, en mennä naimisiin ennenkuin hän joutuisi takaisin; hän antoi minulle tämän sormuksen ja minä annoin hänelle omani: siitä päivin olen aina muistellut häntä, vaikk' en sen koommin ole häntä nähnyt.
Morli. Etkös sitte päivin ole nähnyt häntä?
Emeli. Sen tiedätte itsekin, sillä ei hän sen perästä ole käynyt meillä.
Morli. Ettekö ole keskenänne kirjettäkään vaihtaneet?
Emeli. Ei ollenkaan, paitsi kuutamella; joka ilta määrätyssä hetkellä kävin kuuta katsomassa ja samaten hänkin; näin oli meidän kesken puhuttu.
Morli. No, semmoinen kirjeen vaihto eipä toki haitanne!
Emeli (laulaa).