Kun kuu-kulta loistavi taivolla,
Armas ystävä rakkauden,
Silloin katselen häntä ja kaiholla
Kaarlo-serkkua muistelen!
Morli. No, sekö se teitä vaan yhdistääkin?
Emeli. Onko sitte lujempata sidettä? Eikö silloin pidä rakastaa kuolemaan asti, kun taivas itse on kuullut valamme?
Morli. Olkoon jos! Kuitenkaan ei näy asia olevan niin pahalla jäljellä kuin luulin, sillä serkkusi matkusti täältä jo vuosikausia sitte; ja elä närkästy, jos sanon semmoisen rakkauden pelkäksi lapsellisuudeksi.
Emeli. Siinäpä juuri petyttekin. Ette tiedä, isäni, ensimäisten sydämen liikutusten ei koskaan menevän mielestä; sillä ensimäisen kerranhan oikeen vaan rakastetaanki; niin kaiketi täti-vainaja monesti minulle vakuutti ja jopa olen itsekin sen kokenut. Hamasta Kaarlon lähtö-päivästä ompi hän ainoastaan mielessäni, häntä vaan rakastan; ja syy, miksikä en ole mieltynyt yhteenkään tarjoamista sulhoistanne, on ensiksikin Kaarlolle antamani lupaus ja toiseksi se, että kun heitä näen, heti arvelen: Voi mikä eroitus! ei ole tämä Kaarloni, ei ole hän!
Morli. Semmoista se on lapsen mieli, naisen muisti! Nyt olet mielehesi kuvitellut Kaarloa kuni jaloa romanisankaria ikään.
Emeli. Vasten tahtoanne, ilman teidän luvattanne en tahdo nähdä häntä jälleen; mutta sitä ennen, vähintäkin, elkää vaatiko minua miehelle menemään. Kieltäkää herra Aholaa tänne tulemasta.
Morli. Mitäs käkeät? Vanhan ystävän poikaa sillä tavoin kohdella! Ei tyttöseni, sinä saatat sanoa sekä käyttää itsesi kuinka hyvänsä; mutta tänäpänä, sen sanon vieläkin, olen järkähtämätöin sanoissani enkä anna perään.
Emeli. Ja vastikään senkuin sanoitte, minun onneani vaan tarkoittavanne! Minun on oloni niin armas ja suotuisa tässä Isän kullassa kodissa, että syystä pelkään, miehen mieltä murehuttavani kun tänne taasen ikävöitsisin.
Morli. Hän on rakas ja helläsydäminen; yleiseen kiittävät hänen leppeää luonnettansa.