Emeli. Olkoon vaikka enkeli; ei hän sittenkään voi korvata sitä, minkä hänen tähden täytyisi jättämäni.
Morli. Kyll' kyllä. sinä tahdot suostutella minua.
Emeli. Ah, minun jumalani! ei, ei suinkaan. Mutta hyvin tunnen, että tämä turmelee minulta terveyden.
Morli. Mitäs sanotkaan?
Emeli. Eilisestä asti on pään-kivistys tahi kuumetauti vaivannut minua, en tiedä varmaan kumpanenko; mutta se niin tuntuu kipiältä.
Morli. Kuumetauti! olisko mahdollista! ja minä olisin syypää siihen!
Emeli. Epäilemättä; jo olen jotenkin muuttunut, sen havaitsen; päivä päivältä tämä paha on enenevä ja sitte, kuin minua ei ole enää, ehkä sanotte: "lapsiparka, Emeli raukkaseni, joka aina oli niin sievä!" Mutta silloin on jo myöhään.
Morli. Voi kova-onnista! joll' on yksi ainokainen tytär, vaan ei mitenkään voi pysyä sanassaan kiini. Emeliseni, minä rukoilen sinua, elä käy sanomaan sairastavasi; minä epuutan tuon nuoren miehen tuloa, minä kirjoitan hänelle.
Emeli. Ah, kun olette armas ja lempeä; tehkää se, isäiseni, nyt paikalla.
Morli (istuu pöytään). Teen kuin teenkin; mutta lempo tietäköön, että se on ihan vasten mieltäni! No kirjoitan kuitenki, vaan ei se ole kohteliaasti tehty.