Emeli. Mutta sen siaan on se rehellisesti. Jos minä, vasta nähtyäni kieltäisin hänelle lähtemästä, niin sillä loukkaisin hänen omarakkauttaan ja hän voisi valittaa tulleensa meiltä pahasti kohdelluksi; mutta lähettää häntä takaisin ennenkuin on ennättänyt tullakaan, on paljoa säädyllisempi ja minä olen vakuutettu, että hän siihen hyvinkin tyytyy.
Morli (itsekseen). Lempo noita puheita jaksakoon kuulla. (Äänessä)
Kuules, tyttöni, tässä ei auta muu kun vilpitön käytös häntä kohtaan.
Minä selitän hänelle siis totisesti koko asian; mutta elä sentähden
luule minun suostuvan sinun ja Kaarlon naimisiin.
Emeli. Minä myöskin, isäiseni, en tahdo muistuttaa teitä siitä, en puolellakaan sanalla; mutta Kaarlo puolestansa, siitä olen vakuutettu, on pysyvä uskottuna minulle; hän ei voi enää olla kauvan tulematta ja sittepä se nähdään.
Morli. Mikä se sitte nähdään?
Emeli. Tahdoin sanoa, että te sitte näette jos hänestä on vävypoikaa teille. Vaan kirjeenne on jo valmis. (Tarttuu kelloon) Se on paikalla laitettava, heti nyt. Kiitos siitä, kun kirjoititte sen, isä. (Soittaa.)
Morli. Siinä se on; joko nyt tyydyt?
Toinen kohtaus.
Entiset. Pekko.
Emeli. Jo tuntuu helpommalle. — Pekko, valjasta heti hevonen ja lähde tätä kirjettä viemään neljän peninkulman päähän tuonne Aholan hoviin; anna mennä neliseen, että joudut kohta takaisin, sillä minulla on vielä muutakin työtä sinulle. Ja vielä, sano alhaalla ett'emme nyt ota ketään vierasta vastaan.
Pekko. Jahkama lähden ratsusaappaita jalkaani saamaan.