Morli. Joko taaskin romani-hourauksiasi; sinä et sallisi ihmisten syödäkään!
Kaarlo (syrjään). Totta todenkin! Alku on oivallinen! Tuntemattomana ollessani, on enoni mielen-voittava ja kohtelias; kun hän lankeaa minulle syliin, silloin minä jalkainsa juureen; se paha vaan, että siinä sitte kaikki koirankujeet pitää tunnustamani.
Morli. No läkkäm, vain tuletko, vävyseni?
Kaarlo. Minä olen valmis lähtemään kanssanne. (Emelille) Mamseli, kumarran nöyrimmästi!
Neljästoistakymmenes kohtaus.
Emeli.
Emeli (yksinänsä). Hän menee ruu'alle, kiiruhtaa syömään! Ja semmoinen mies on minulle määrätty; en ikipäivinä voisi tottua häneen. Jo ensi vilahukselta hänen paljas näkönsä inhotti minua, jota sitte puheensa sekä käytöksensä vaan enensivät minussa. Kuitenkin olen luvannut huolia hänen, unohtaa Kaarlon eikä koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan enää! epäilemättä, olenpahan niin ylpeä, ett'en hänelle harmiani näytä; vaan unohtaa häntä! en iki-päivinäni! Täti-vainaja puhui totta: ensimäinen rakkaus ei mene koskaan mielestä.
Viidestoistakymmenes kohtaus.
Emeli. Ahola.
Emeli. Mitä, serkkuni, vieläkö täällä viivyt?