Ahola. Se on selvää, ja koska nyt näen, että meidän välimme tukkunaan on rikkunut, että ikipäiviksi eroamme toisistamme, niin tässä annan takaisin sen sormuksen, jonka ennen muinaan sain sinulta.
Emeli. Oi riemua! Mitä, Kaarlo! sinä et ole antanutkaan sitä toiselle? Oikeen, se on se sama! hän on säilyttänyt sitä! Ah, kun pahasti teit, että minulle niin paljon murhetta saatoit.
Ahola. Minä olen vikapää, epäilemättä.
Emeli. Ei, ei, et ole enää vaikka mitä olisit tehnytkin; en nyt enää syyttele sinua siitä, kaikki annan anteeksi. Sinä säilytit sormukseni, siinä kyllä; muu kaikki on mitätöntä. Jos tietäisit, kuinka onnetoin minä olin! minä tunsin rinnan ahdistuksen, tuskan semmoisen, jott' en voi sanoilla selittää; ja vielä nytkin…
Ahola. Saattanenko luottaa onneheni! Rakastatko minua niinkuin minä sinua?
Emeli. En uskalla tutkia sydäntäni?
Ahola. Ah, sano vieläkin se sulo sananen!
Emeli. Jo tulevat, mene pois täältä.
Ahola. Paikalla; mutta vielä sananen.
Emeli. Ei, ei nyt, joudu vaan pian.