Ahola. Minä heitän sinut hetkeksi, vaan saanhan minä toivoa…
Emeli. Ah, minä en tiedä itsekään mitä sydämeni sanonee!
(Ahola menee vasemmasta ovesta.)
Kuudestoistakymmenes kohtaus.
Entiset, sittemmin Kaarlo.
Emeli. Voi, raukkaa minua! tuossa nyt tulee herra Ahola; minä tunnustan hänelle kaikki.
Kaarlo (tullen taka-ovesta). Niinkuin itse sanoitte: olkaamme kursailematta; menkää vaan töitänne toimittamaan. (Syrjään) No välttää kyllä päivällistä odotella, sillä nyt olen sekä syönyt että juonut, yhä vaan tuntemattomana. Tuo enoseni on nöyrä ja kohtelias, se on varmaa, jos voisin millä keinoin luovuttaa tuon serkkuni mielen minusta, ja saisin häntä unohtamaan entisiä lupauksiamme, niin kaikki olisi anteeksi annettu.
Emeli (pelvolla). Herra Ahola…
Kaarlo (huomaten häntä). Suokaa tuhannesti anteeksi, mamseliseni, olisiko teillä mitä minulle sanomista?
Emeli. Olisi, mutta en tiedä, uskaltanenko?