Kaarlo. Totisesti, toiselle sitä hyvästä voipi tehdä; mutta Kaarlo puolestansa ei ole pysynyt yhtä uskollisna; minä olen luotettavalta mieheltä kuullut, hänellä jo olleen monta lemmittyä.
Emeli. Sen kyllä tiedän.
Kaarlo. Hän on tehnyt paljon velkoja.
Emeli. Ei ne haittaa.
Kaarlo. Hän on paha tavoiltansa.
Emeli. En siitäkään huoli.
Kaarlo (syrjään). No, ei nyt muu enää auta, täytyy viimeisetkin tunnustamani! (Äänessä) Näettekö, mamseli, minä hyvin tunsin Kaarlo-serkkunne, matkoillani satuimme yhteen; hän oli käytökseltään nöyrä ja kohtelias, mutta aivan löyhä luonnoltansa; sillä hänen mielensä, joka lapsuudesta asti oli tottunut liepsuttelemaan, johdatti häntä hurjuudesta toiseen, jotka kaikki eivät olleet viatonta leikkiä vaan. Esimerkiksi se viimeinen seikkansa, jossa itse olin vieraana miehenä.
Emeli. Mitäs tarkoitatte? tokko sitä tapausta, josta tän' aamuna meille niin salaa hoettiin?
Kaarlo. Juuri samaa; hän ei vielä ole julennut ilmoittaa sitä enolleen eikä muillekaan sukulaisilleen; eikä tiedäkään miten sitä tunnustaisi; vaan jos te hyväntahtoisesti rupeisitte häntä auttamaan, jotta hän saisi enolta anteeksi, niin…
Emeli. Sanokaa, mitä tulee tehdäkseni; minä tahdon koetella kaikki.