Morli. Niin herraseni.
Kaarlo. Mitä! vieläkö toinenkin on nainut Olgaa, paitsi minua?
Ahola (silmäilee kaikkia). Sanokaas, mitä tämä juhlallinen meno merkitsee?
Emeli. Paikalla saat tietää. Minä olen velkapää isälleni ja sinulle (osoittaen Kaarloa) ja varsinkin teille, herrani, selittämään asia suoraan. Minä rakastin sinua, niinpä kaiketi oli luuloni, sillä minua petti oma sydämeni, ja päälliseksi en tuntenut sinua; mutta nyt tiedän minkälainen olet; paha käytöksesi ja se viimeinen rikoksesi minua kohti…
Ahola. Mitä, te sitte jo tiedätte totuuden?
Emeli. Tiedämme kaikki; ja juuri sentähden en enää rakasta sinua, en ikipäivinäni.
Ahola. Voi onnetonta minua!
Emeli. Ja vakuuttaakseni sinulle, kuinka vähän sinusta huolin … jos tässä nyt ylennänki ääntäni, en sillä tahdo syytellä vaan pyytää anteeksiantamusta sinulle. (Morlille) Jaa, minun isäni, tästä lähin kuulen käskyjänne, noudatan neuvojanne ja olen kaikessa teille kuuliainen; vaan palkinnoksi tästä kuuliaisuudestani pyydän teitä, antakaa serkulleni kaikki anteeksi, jotta hän saisi elää onnellisna valittunsa kanssa.
Kaarlo (jonka on mieli liikutettu ottaa nenäliinan). Ah, tuota hyvää serkkuani!
Ahola. Sitäpä ei minulla enää ole!