Minna haki sitä ensin äänettömänä, mutta tuskastui, kun ei löytänyt mistään.
— Hakekaa tekin kissaa. Missä se on. Ikkunat ja ovet ovat sulettuja, kyllä se on täällä.
Pojat hakivat jonkun aikaa, mutta turhaan.
— Järtekryyni, Järtekryyni, tule emäntäsi luo, mainitteli Minna.
— Eihän se ole Järtekryyni, sanoi Simo.
— On se niin paljon kuin mahdollista, mutta kyllä se löytyy joskus, sanoi Esko.
— Se on kuollut. Minä arvaan, että se on kuollut. Sitä ne eriskummalliset merkit tiesivät, että se oli kypsynyt kuolemaan. Oli se sittenkin minun Järtekryynini, mutta tulevan onnettomuuden varjo oli langennut sen päälle ja muuttanut sen ulkonaisen haahmon ja esiintymisen, puhui Minna haikeasti.
— Jos se olisi kuollut, niin ruumis olisi täällä, sanoi Esko.
— Kuka tietää, minkälainen loppu sille on tullut, sanoi Minna salaperäisesti ja pudisteli päätään. Onneksi soi ovikello ja pojat juoksivat avaamaan.
Hetti täti tuli punakkana ja hyväntuulisena.