Tohtori oli lähtemäisillään kirjastoon, kun Minna pidätti hänet.
— Täällä talossa ei asiat ole oikein päin. Onko tohtori huomannut viimeisten päivien merkkejä ja ilmestyksiä? Täällä on hirvittävä ulos- ja sisäänkäyminen joka yö, niinkuin joku katsoisi, kenenkä hän nielisi. Järtekryyni muuttaa haahmoaan yhtä mittaa, niin että peloittaa olla sen kanssa yksinään. Pojat ovat outoja ja merkillisiä. Heillä on jotain mielessä ja tekeillä. Mutta vaarallisin on se ansa, jonka viekas nainen ystävyyden varjon alla punoo sille, joka ei sitä aavistakaan, mutta kirjoittaa vain numeroja ja ajattelee sellaisia asioita, jotka vain pimittävät ihmisen selvää ymmärrystä, puhui Minna tavalliseen hämärään tapaansa.
— Minna on vain levollinen. Elämä tasoittuu ja vaikeudet selviävät itsestään, sanoi tohtori, joka oli tottunut tällaisiin ylimalkaisiin viittauksiin. Hän ei koskaan vaivautunut ajattelemaan, mihin ne tähtäsivät.
— Eikö tohtori välitä siitäkään, että Hetti neiti kävi täällä ja pyysi poikia hänen huvilalleen kesäksi.
— Mitä pojat siihen sanoivat?
— He eivät luvanneet mennä ilman tohtoria. Kyllä minä kuulin muutakin.
Pojat sillä on jo puolellaan, musta kylki kummallakin.
— Kyllä poikien tulisi päästä saaristoon, mutta minusta on ikävää olla koko kesä erossa heistä.
— Minä tiedän, mihinkä se hämärän kukka tähtää.
— Mikä hämärän kukka?
— Se kukka, jonka elon päivä alkaa hämärtää, vaikka vielä ei ole ilta. Mutta puhua on hopeaa ja vaieta on kultaa, mutta usein väärin tehty, jos ei varoita sitä, joka ei itse näe, mitenkä vapaus on menemässä.