— Sitä minäkin olen ajatellut. Eiköhän tuo Lunkreenin leski joutaisi tänne, sanoi Minna.
— Onko hänellä hellä katse ja pehmeät kädet ja hiljaiset liikkeet? Hänen pitäisi kärsiä ennemmin itse, kuin nähdä enon tekevän sitä, selvitti Esko.
— Sellaista ei ole missään. Tokkohan te itsekään tekisitte sitä?
— Mitäs me. Mehän ollaan poikia. Mutta meillä on ollut äiti, joka on hoitanut meitä, kun me sairastettiin. Eikö eno ole meinannut mennä naimisiin jonkun kivan tytön kanssa, mutta väärinkäsitys tai konna erotti heidät? kysyi Simo.
— Jos sellainen olisikin ollut, ja tavallisesti niin onkin, niin sille asialle ei nyt mahda mitään.
— Sano hyvä Minna meille hänen nimensä. Me sovitetaan heidät ja selvitetään väärinkäsitykset ja paljastetaan se lurjus, joka on ollut käärmeenä, pyysi Esko.
— Piättäytykää te vain hullutuksista ja soittakaa tänne tavallinen sairaanhoitajatar.
— Sellaiset ovat ihan sopimattomia hoitamaan sairaita ihmisiä. He mittaavat alituisesti kuumetta, keittävät kaikki astiat ja tavarat puhtaiksi basilleista, vaihtavat yhtämittaa lakanoja ja pyyheliinoja ja tekevät justiin niinkuin lääkärit määräävät. Se harmittaa potilasta, sanoi Esko.
— Eikö enolla ole nuoruuden ystävää, jota hän ei ole milloinkaan unohtanut? kysyi Simo.
— Kylläpä te olette hempeällä päällä tänäpäivänä. Tohtorilla oli seppeleensitojatar maisterinvihkiäisissä. Se oli Hetti niminen neiti, joka oli pitkä ja solakka. Sininen kivi sillä oli sormessa. Mutta siihen se seurustelu jäi, eikä tohtori ole puhunut hänestä koskaan.