— Minulla on vähän kirjoitustyötä. Nuku sinä vain.
Simo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta. Onkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen mieleltään kuin vähän nuorempi veli?
Uni sekoitti pian Simon ajatukset.
Mutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä, valkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai myöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.
Tehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta sekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.
— Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.
Mutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.
Vihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli helppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat itsestään sanojen mukana.
Esko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat samat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja joku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja korjattuna se kuului näin:
"HELLE ALAMÄELLE, kirjoittanut Esko Linja.
Tulkaa tänne kilpasille,
sanoo pojat tyttösille,
herttaisin ken teistä on,
mitalin se saakohon.