— Milloinka me nyt voimme lähteä kotiin, nytkin on jo illallisen aika.
Minne panit letkun? kysyi Seppo.
— Voi kauhistus, se unohtui eteisen lattialle.
— Kuule, Sarri, kirjoitetaan kirje.
— Voisihan koettaa. Minä repäisen lehden muistikirjasta. Sinä osaat kirjoittaa parempia aineitakin, kyhää sinä oikein naisensydämen kirje.
— Minkälainen se on?
— Semmoinen, joka liikuttaa sen sydäntä. Naimi-täti tulee liikutetuksi vähänväliä.
— Niin, kun hän lukee värssyjä kuolinilmoitusten alla, tai kuvauksia nälkäkuolemasta, tai kun joku jää leskeksi kahdeksan lapsen kanssa.
— No sekoita sellaista joukkoon.
Seppo alkoi kirjoittaa otsa rypyssä.
Rakas Naimi-täti.