— Etkö silloin säilyttäisi näitä lakritsipiippuja pari päivää? Minä olen syönyt niin paljon etten siedä enempää.
— Voisithan antaa ne Sepolle.
— Mutta Seppo syö lakritsia.
— Kyllä ne ovat turvassa minun laatikossani, anna vain tänne. En minä sitäpaitsi söisi muutakaan, jota haltuuni uskotaan.
Sarri ojensi lakritsit tädille ja juoksi laukku kädessä soittotunnilleen sanoen itsekseen:
— Parasta antaa sellaiselle, joka ei syö yskässäkään.
Seppo istui keinutuolissa, kädet niskassa. Huone oli puolipimeä, jokainen oli tahollaan, yksinäisyys ja huoli rasittivat poikaa. Hänellä olikin vaikea asia selvitettävänä, asia, joka on uurtanut juovia monen aikuisenkin otsaan. Sillä poikia painoi rahahuolet. Heidän oli pakko ostaa huomiseksi koulutarvikkeita, piirustusvihko ja värejä, mutta rahaa ei ollut. Ossi ei maksanut, häntä ei sopinut ahdistaa, ja Naimi-täti urkkisi kauheasti, jos pyytäisi häneltä enemmän rahaa kuin minkä isä oli määrännyt. Silloin täytyi olla rehellinen tosi tarve. Ossi joutuisi muuten välikäteen.
Lempi pesi astioita keittiössä. Ehkäpä häneltä saa neuvoa, kun osaa viisaasti kysyä.
Seppo juoksi keittiöön ja istuutui puulaatikolle.
— Lempi, onko kukaan vaatinut sinua ostamaan, vaikka sinulla ei ole ollut rahaa? aloitti hän varovaisesti.