— Kyllä isä antaa tarpeeksi, mutta välistä on pakko lainata muille, jotka eivät maksa heti, kertoi Seppo.
— Ja nyt tulitte, rakkaat lapset, minulta saamaan apua. Orporaukkoja olette isossa kaupungissa. Paljonko tarvitsette?
— Emme me tulleet lainaamaan, muuten vain neuvoa kysymään. Ehtisiköhän jollain tavalla ansaita sata markkaa nyt iltapäivällä? sanoi Seppo.
— Sitä en luule, mutta lainaan teille mielelläni rahat. Voitte maksaa sitten kun saatte takaisin velkanne.
— Luultavasti ei isä tahtoisi että velkaannumme. Hän on varoittanut siitä, sanoi Sarri.
— Eikö täti tahtoisi ostaa jotain meiltä? Esimerkiksi minun kelloni.
Se on epäkunnossa ja muutenkin pöhnä, mutta se olisi mukava muistoesine
Uskin suvulta. Se oli isoisän, ehdotti Seppo.
— Mitä täti välittää Uskin suvusta?
— Tietysti minä välitän. Anna tänne vain. Minä panen sen tähän laatikkoon, jossa se saa olla kunnes saatte rahaa, jolloin voitte ostaa sen takaisin.
Molempien poikien kasvot säteilivät.
— Arvasinhan minä, että täti keksisi keinon. Kiitoksia hirveän paljon. Nyt on taas kivaa, kun asiat selvenee. Varmaan me tulemme takaisin, sanoi Sarri.