— Sinä ajattelet, että "on pöhnää, jos Seppo arvaa väärin".
— Niin, kyllähän minä sitäkin ajattelin, mutta…
Seppo hoputti jo Hilpasta juoksuun. Pojat tunsivat hyvin tien, sillä he olivat aivan pienestä ajelleet isänsä kanssa lähitienoot ristiin rastiin.
— Alkaa kuukin jo paistaa. Nyt ei eksytä tieltä, voimmehan kysyä vastaantulijoilta varmuuden vuoksi, sanoi Sarri.
— Tuolla metsikössä liikkuu varmaan mustia varjoja. Ammuhan Sarri salonkikiväärillä, se on vällyjen alla.
— En minä ammu. Isä voisi herätä ja käännyttää kotiin, eikä hän saisi nähdä Kesämäkeä ja meidän ystäviämme. Mutta minä säikytän ne pois, jos vaan ovat petoja eikä henkiä.
Sarri veti varovasti isän turkin taskusta sanomalehden, levitti lehdet ja muodosti siitä soihdun tapaisen, käärön, jonka hän sitoi piiskanpäähän. Sitten hän sytytti sen palamaan ja heilutti ilmassa. Metsikössä oli yhtä hiljaista kuin ennenkin, mutta Hilpas pelästyi ja alkoi juosta, niin että aidanseipäät sulivat yhteen.
Sarri heitti soihdun lumeen ja Seppo tiukensi ohjaksia niinpaljon kuin jaksoi.
— Älä vaan huuda, silloin me ollaan helisemässä, sanoi Sarri.
— Kun vaan ei kukaan tulisi vastaan, niin tämä meno olisi lystiä.
Pönkitä isän päätä, jos voit, se heiluu pian irti.