— Kumma, kun isä ei herää, mahtaa hän olla väsynyt. Kunhan vaan Hilpas lakkaisi ravaamasta tällaista kyytiä ennen Haapkylän isoa mäkeä, muuten reki hajoo. Heitetäänkö isä lumeen tuossa ylämäessä ja hypätään itse perässä, ehdotti Seppo.
— Ei ikinä, sen kultakello voisi särkyä jotain kiveä vastaan. Mutta lennätetään minun takkini Hilppaan pään yli.
— Nyt se alkaa väsyä, näetkö miten vauhti hiljenee. Olihan aika, sillä minua alkoi peloittaa. Korvista huomaa, että sitä hävettää koko juttu.
— Sinähän olet kuin Jere, joka luulee hevosista vaikka mitä.
— Auttoi tämä sentään aika matkan eteenpäin. Hyvä edes, että tie oli tasainen.
— Me oltiin kuin kilpa-ajossa. Helsingissä ei tällaista saa kokea.
Parempi virsta vaaraa kuin vaaksa väärää, sanoi Seppo.
— Oi kuinka kaunis on illan kuu ja heiluva Hilppaanhäntä, virkkoi
Sarri ja nauroi jo makeasti.
Haapkylän mäki laskettiin onnellisesti ja kuun valossa löytyi
Kesämäkeen vievä oikotie helposti.
— Mitenkähän me suoriudutaan isästä? Voihan olla mahdollista, että hän olisi tahtonut mennä suoraan kotiin, arveli Sarri.
— Annetaan Jannen ja Riston selvittää asiat, ne ovat ovelia poikia.