Tähän yhtyi Maurikin sanoen: — Äiti saa nytkin mennä vaikka sirkukseen, kyllä me tullaan toimeen täällä isän kanssa.
— Kiitoksia nyt vain avustanne, kyllä minä lopetan tämän työn. Näen, että olette helliä ja hyväätarkoittavia, sanoi Tekla epävarmasti.
— Kaikki, mitä teen puolestasi, on helppoa ja hauskaa, sanoi lehtori saaden suutelon palkakseen.
Kun Tekla vihdoin jäi yksin, purkautuivat kauan patoutuneet kyyneleet esiin. Eikä hän tullut iloisemmaksi kuullessaan keittiön oven kautta Anun sanovan apulaiselle:
— Miun sissuin ei ois kärsint tuollaist myllertämist. Ol siin sirkust tarpeeks ast ko lehtor polk lautaa justii ko hevone tynnöril. Rouvas ei oo puhtii viije penni iest, nykyisekää raha arvo mukkaa.
Kesänalku oli kylmä ja tuulinen ja sateinen, niinkuin normaali kesäkuu aina onkin Suomessa. Lehtori rouvineen matkusti puolivälissä kuuta entiseen lapsuuden kotiinsa, joka oli ollut suvun hallussa tähän asti. Mutta nyt siitä tarjottiin hyvä hinta, niin että se päätettiin myydä. Lehtorilaiset palasivat kotiin kaupan päätyttyä, kaipuu mielessä, ja pankkikirja lehtorin povitaskussa. Ensimäisen kerran viisikymmenvuotisen elämän jälkeen omisti lehtori vaatimattoman summan Smkaa.
Saavuttuaan pienellä laivalla huvilan rantaan he näkivät poikien ja Anun seisovan laivasillalla. Pojat huiskuttivat lakeillansa ja huusivat tervetuloa, mutta Anu, harsokankaasta neulottu hollantilainen päähine keltaisilla hiuksilla, nojasi kaidetta vastaan ja piti kahden sormen välissä pitsistä nenäliinaa, jonka hän antoi sirosti liehua tuulessa.
— Katso äiti tuota isoa laivamiestä Sjögreniä, kuiskasi Mauri ensi tervehdysten jälkeen. — Se on Anun sulhanen.
— Mennään nyt kotiin. Älkää puhuko turhia.
Kotimatkalla kertoivat pojat, että Anu oli rannassa joka kerta, kun laiva saapui, ja sunnuntaisin hän matkusti sillä edestakaisin pääteasemalle.