Pian Tekla huomasi itsekin ettei Anu ollut ennallaan. Kesä oli nyt kuumimmillaan ja kova kuivuus vaivasi.
Kun Tekla kerran puhui Anulle päivällisestä, heidän seistessään aurinkoisella kartanolla, sanoi tämä:
— Mienen muista mittää ko rouva haastaa näi aurinkonpaistees. Jos on tähellist asjaa, ni sanokaa varjos, sillo mie ymmärrän.
— Eikö Anu ole terve?
— En mie oo millokaa oikee potent, mut pääs humisoo ja kuuluu äänii.
— Anu menee nyt uimaan, kehoitti Tekla, joka muisti rehtorin rouvan neuvon.
— En mie ennää ui. Mie häpiän.
— Ei kukaan ole nyt rannassa ja onhan siellä uimahuone.
— Siel on sellaisii oljamii joist ei monikaa tiijä. En mie ilkijä, sanoi Anu hymyillen salaperäisesti.
Teklasta alkoi tuntua kaamealta. Mutta nähtyään, että Anu teki työnsä niinkuin ennenkin, niin hän rauhoittui.