— Mitäs niin pieni poika tietää sukuasioista. Ehtiihän ne oppia myöhemminkin.
— Ne on opittava heti. Mitä sanotte siitä, kun preesens ja imperfekti menevät häneltä aivan sekaisin?
— Ne eivät ole monelle muullekaan selviä, sanoi Lotta omasta kokemuksestaan.
— Ja vihot ovat virheitä täynnä.
— Eikö lehtori itse koskaan hairahdu? Ei pitäisi niin tuomita toisia.
Jokaisella on omat vikansa ja heikkoutensa.
— No, saa sitä kuulla jos jotakin. Luuletteko, että minä kirjoittaisin saksalaisia substantiiveja pienellä kirjaimella taikka sekoittaisin datiivin ja genetivin? Uskallatteko omantuntonne edessä väittää sitä? lehtori oli julmistunut.
— Enhän minä sitä mene vannomaan. Kysynhän vain, että eikö säälitä
Eljaksen isää? Onhan lehtorillakin isän tunteita, sanoi Lotta nöyrästi.
— Ei ole, ei rahtuakaan. Minä olen poikamies ja semmoisena pysyn elämäni loppuun asti.
— Voihan siltä ymmärtää toisen isän tunteita.
— Kenelle minä silloin voisin antaa ehtoja, useimmilla pojilla on isä ja leskien pojille niitä kaikkein vähimmin voisi antaa, jos kerran antaa tunteille valtaa.