Nyt kului aika verrattain onnellisesti lehtorin perheessä. Tulipalot olivat merkkitapauksia ja Pärkreeniä hoidettiin suuremmalla huolella ja huomaavaisuudella kuin vaatimatonta lehtoria. Työt sujuivat hyvin ja keittiö oli aina puhdas ja siisti ja paras kaikesta — ystävällinen suhde vallitsi perheen jäsenten kesken.
— Luulen, että Josefiina on kiintynyt meihin, hän on aivan kuin todellinen perheen jäsen, sanoi Tekla miehelleen.
— Meidän sivistyneiden velvollisuus onkin rakentaa siltaa eri kansanluokkien välille. Kotiapulaisemme ovat lähinnä meitä ja heistä on aloitettava. Koeta sinä, Tekla, voittaa tämän pohjolanlapsen rakkaus, se ei ole koskaan pettävä. Tunnetko vielä juopaa teidän välillänne? kysyi lehtori.
— Ehkä hiukan vielä, sanoi Tekla, joka tunsi makunsa eroavan Josefiinan mausta, ainakin tulipaloihin nähden. — Mutta luulen, että todella olet onnistunut hankkimaan meille uskollisen palvelijan.
Kerran illalla tuli Eljas Teklan luo sanoen:
— Keisarinna itkee keittiössä, kun sillä on viisi lasta ja perhe.
— Mitä sinä sanot? Kenellä on viisi lasta?
— Pärkreenillä. Keisarinna ei tietänyt siitä, ennenkuin minä satuin kertomaan, että Pärkreenska on ollut meillä apulaisena suursiivouksessa. Tule, äiti, keittiöön, minun pitäisi saada evästä retkeilylle, mutta Keisarinna inhoo vain koko miessukua ja sanoo että "valkoiseksi rapattu hauta on täynnä kuolleitten luita". Sillä hän tarkoittaa Pärkreeniä.
Tekla tapasi Josefiinan vetämässä entisiä harmaita sukkiaan jalkoihinsa. Kyyneleet virtasivat runsaina kuin Pohjanmaan kymmenet virrat. Teklan nähtyään hän alkoi nyyhkyttää ja puhua:
— Sanoivat jo Vetelissä, että helsinkiläiset puijaavat maalaisia. Minä en uskonut, en. Mutta nyt en vedä jalkoihini noita sukkia, jotka ovat kuin kartiinit. Pärkreeni on kuin muutkin miehet, — vaimo ja viisi lasta! Hullu minä olin, kun leikkasin tämän ruudullisen hameen näin lyhyeksi. Nauraa ja juo kahvia tuntikausia. Eilenkin työnsin viimeisen piparkaakun sille. Enkä minä hänestä välitä, vaikka polvillaan pyytäisi.