— Kenen hampaat heiluvat, Elsin, veljenkö vai Karoliinan?
— Karoliinan tietysti. Se Sulinin leski ei kuulu olevan leski ensinkään, vaan erotettu rouva ja poika on sen isällä. Naapurit olivat kuulleet miten siellä elettiin.
— Hänen miehensä oli kova ja häijy — — —.
— Niinkuin se olisi syy eroon. Ei hän ota Ensio-herraa, rikasta se tahtoo.
— Jätetään nyt Elsi-rouva rauhaan. Minulla on taas niin paljon huolia, että täytyi tulla Lotan kanssa puhumaan.
— Onhan nuorella herralla äiti ja sisar, sanoi Lotta viattoman näköisenä, vaikka hän tiesi hyvin ettei Ensio ensi hädässä uskonut näille rahahuoliaan, joita hänen huolensa enimmäkseen olivat.
— Äiti luulee, että minulla on kuninkaallinen palkka alempana pankkivirkamiehenä. Hän kehoittaa minua sijoittamaan säästöni kivitaloon tai matkustamaan Norjaan. Amalia taas on laho kuin vanha kanto, jolla ei ole tunteita eikä pyyteitä.
— Amalia-neitikö? huudahti Lotta harmistuneena. Eikö Ensio-herra muista, että apteekkari Juulmanni kosi häntä, mutta sai rukkaset sen mustan lääkärin tähden, joka lauloi illat pitkään ruununvoudin salissa. Amalia-neiti kukoisti kuin keisarinruunukukka, ja tunteita oli niin paljon — niin paljon.
— No miksei hän ottanut sitä laulavaa lääkäriä, koska tahtoa ei puuttunut?
— Amalia-neidin täytyi matkustaa hammaslääkäriin kaupunkiin. Kun hän palasi, niin se musta lauloi jo Koivikon lesken tyttärelle, jolla taisi olla rahaa vahvasti.