— Tämä puku on tehty vähän Poola Neekrin hameen malliin, sanoi ministerin Roosa.
— Hätäkös sinun on komeillessa sellaisella palkalla. Kyllä se on paikkaa, kun on neljä henkeä herrasväkeä ja kolme palvelijaa, sanoi apteekkarin Anna.
— Älkää luulko. Meiltä muuttaa kaikki tytöt, sillä työtä on nääntymään asti. Vieraita on yhtenään ja ruokia laitetaan ja kahvia keitetään kuin ruokapaikassa. Meillä lihotetaan varsinkin ulkomaalaisia, niin että Saksat ja Enklannit saavat takaisin monta kiloa enemmän ministerin lihaa, kuin mitä he ovat tänne lähettäneet. Iltasillakin, vaikka syöminen on loppunut ja kahvit on kannettu sisään, täytyy valvoa puolet yöt, kun herrasväki ei osaa itse vetää päällysvaatteitaan niskaansa.
— Sitten kai teillä nukutaan pitkään aamusilla?
— Herrasväki nukkuu, mutta meidän täytyy nousta keittämään puuroa lapsille ennen kouluun menoa ja siivoomaan huoneita, joita on niin monta, että viisi tällaista lehtorinperhettä mahtuisi niihin asumaan. Ei heillä ole asuntopulaa. Kunpa pääsisi yksinäisen herran palvelukseen! huokasi Roosa.
— Älä luule, että se on niinkään kadehdittavaa. Minä hain 12 vuotta yksinäistä paikkaa, ennenkuin sain tämän tuomarin luona ja nyt minä muutan ensi kuussa. Meillä on niin huono elämä, että luonto nousee vastaan. Tuomari hamsteeraa ja juo. Minä hoidan kaikki asiat, parsin sukat, tärkkään paidat, käyn torilla ja keitän hillot. Öillä täytyy valvoa ja aamulla herättää tuomari työhön. Sekin pitää tapahtua kohteliaasti, ei saa tyrkätä eikä heittää vettä päälle, mutta jos se ei herää, niin saa kuulla kunniansa. Perhettä on välistä niin, ettei sänkyvaatteet riitä. Ei siellä jaksaisi olla viikkoakaan, ellei tuomari olisi usein matkoilla, selitti pieni pyöreä Hilta.
— Ei niistä paikoista tiedä ulkoapäin, mikä on hyvä ja mikä huono. Minä palvelen pienessä paikassa, ei ole muita kuin Hetvik-neiti ja iso kissa ja kolme huonetta. Mutta meillä on niin ikävää ja unista ettei elävä ihminen kestä. Kahvivieraita käy kerta viikossa ja neiti käy yhtistyksissä ja sukulaisissa. Minä en pääse ulos kuin kerta viikossa ja illalla täytyy olla yhdeksältä kotona, sanoi Iita.
— Menetkö sinä todella silloin kotiin? kysyi Olga.
— Enhän minä niin hullu ole. Vasta kello 11 tai 12 minä tulen kotiin. Neiti pitää puheita koko seuraavan päivän — tottelemattomuudesta ja kevytmielisyydestä ja sellaisesta. Siitä hän tykkääkin eikä se minua haittaa. Kyllä minä vielä kestäisinkin, mutta kun täytyy iltamyöhällä käydä häntä hakemassa pitkin kaupunkia. Sanoo, että: "suojattomalla naisella on niin paljon vaaroja, niin kauan kuin miessuku on näin huono".
— Kuka tuollaista pelättiä tavoittelisi? sanoi Olga, joka tunsi
Hedvig-neidin.