— Mitä sinä höpiset, lapsi? sanoi äiti.
Amalia täti oli mykistynyt hämmästyksestä.
— Olgalla on Amalia-tädin ja rehtori Lundénin valokuvat alpumissaan ja sanoo niitten olevan hänen vanhempansa. Sen hän kertoi tirehtöörille ja niille muille kahvivieraille.
— Mauri luulee leikkipuheet tosiksi. Lystiksenihän minä vain narrasin, selitti Olga hädissään.
Mutta nyt hän sai ryöpyn ylitsensä. Amalia-täti ei ymmärtänyt leikkiä.
Hän uteli ja kyseli, kunnes Olgan täytyi tunnustaa koko valokuvajuttu.
Amalia-tädin muoto muuttui. Hän veti henkeään kuin sepänpalje ja kiersi laihoja käsiään.
— Tekla ja Konrad! Minua on häväisty teidän talossanne, lastenne läsnäollessa, mitä karkeimmalla tavalla. Minun puhdas maineeni on piloilla. Hankkikaa se minulle jälleen! Mitä auttaa ihmistä, että hän on elänyt siveellisesti lähes 60 vuotta, kun sittenkin hyvä nimi vedetään lokaan! Kuinka voin enää seurustella Lundénilla? Berta Lundénkin, joka on vähimmästäkin syystä mustasukkainen, voi uskotella ties mitä.
— Me sanotaan hänelle ettei siinä ole perää, että se oli vain Olgan metkuja, sanoi Mauri.
Tästä vasta Amalian kyyneleet alkoivat vuotaa, hän nyyhkytti ja voivotteli ja toivoi kuolleensa, ennenkuin Olgan tapainen katala olento oli syntynytkään.
— Pojat eivät saa puhua sanaakaan koko asiasta, eikä siitä tiedä kukaan. Eihän Olgan tuttavat tunne kumpaistakaan. Tietysti hän teki väärin, mutta ei siitä nyt maine sentään mene.