— Tietäisipä Amalia-täti, että Olga sanoi mummon istuneen linnassa rengin kanssa, niin paha tulisi, ajatteli Mauri, joka tunsi suurta halua kertoa tämänkin makupalan. Mutta hän sekä pelkäsi että sääli Olgaa. Luultavasti tämäkin tulisi hänelle kalliiksi.
— Mitäpäs tässä nyt leikistä suututaan? Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut. Sovitaan nyt, Amalia-neiti, minä pyydän anteeksi. Mutta poikia minä en ota mihinkään, en ikinä mihinkään, sanoi Olga ja juoksi keittiöön.
— Ei kenellekään muille satu tällaisia onnettomuuksia. Minä olen viaton uhri toisten hampaissa. Jokainen nujertaa minut maahan, tallaa minua ja nauraa sydämessään ivanaurua nauttien tuskastani, lausui Amalia-täti nauttien itsekin suurista lauseista ja tunteista. Viimeiset sanat tarkoittivat Eljasta, jonka kasvot loistivat vaivalla pidätetystä naurusta.
— Olga sanoi, että isä on ollut sen sulhanen ja taistellut punakaartissa Tampereella, oli Maurin pakko sanoa kääntääkseen huomion Eljaksesta.
— Nyt pojat menevät huoneeseensa, te olette saaneet aikaan kylliksi häiriötä, sanoi Tekla tavattoman terävästi.
Lehtori, joka oli rauhanmies, oli hiipinyt pois, heti kun Amalian kyyneleet alkoivat tulvia. Hän ei siis koskaan saanut kuulla, minkälaisissa suhteissa hän oli ollut Olgaan ja sotaan.
Pojat poistuivat Eljaksen muristessa:
— Saa tässä muutkin viattomasti syytöksiä. Olenko minä osallinen
Maurin tekoihin?
— Minä näin, että sinä olit yhtäpoikaa minun kanssani. Sinusta se oli kivaa. Oli niinkin, sanoi Mauri.
Amalia-täti rauhoittui vähitellen neljännen kahvikupin ääressä.
Ulosmennessään hän sanoi: