— Eivätkö suomalaiset välitä näistä?
— Tietysti, mutta ei ensi sijassa. Sodan jälkeen on rahanhimo kasvanut, mutta se ei ole luonnollista meille. Rakkaus ei myöskään ole niin valtavaa kuin etelämailla. Se on täällä enimmäkseen tuollaista pikkutunteellista haaveilua nuoruudessa ja tanakkaa perheenisän ja äidin kiintymistä toisiinsa.
— Mutta avioerothan ovat tavallisia täällä, ainakin Helsingissä, olen kuullut.
— Sekin on enimmäkseen sodan jälkeisiä paheita ja tällaisilla ihmisillä on aina ulkolaista verta suonissaan. Meidän oma rotumme juo kahvia, kylpee ja rakastaa hölkyttää elämän loppuun asti. — Näettekö, että me juomme nytkin jo kolmatta kuppia kahvia.
— Ihmettelen näitten hienojen naisten ruokahalua. Leivoksia he syövät kilokaupalla ja kahvia he juovat litroittain. Te mahdatte olla kaikesta huolimatta rikasta kansaa. Tällä meidän isäntäväellämme esimerkiksi on huvila maalla, he juovat selvää kahvia kuin lähdevettä ja isännällä on varaa olla lomalla neljä kuukautta, joista yksi on keskellä talvea. Olikohan heillä iso perintö?
— He ovat perineet vanhan kaapin ja isoisän turkit, sanoi Amalia, joka sitäpaitsi tiesi, että rehtori oli lukenut velaksi ja rouva oli tullut aivan varattomasta kodista.
— Kylläpä he silloin ovat tarmokasta väkeä. Heillä kuuluu olevan neljä tytärtä. Näiden myötäjäisten turvaaminen on tietysti vetänyt paljon varoja.
— Ei heistä ole kuin yksi naimisissa.
— Mutta tietysti he ovat koonneet ensin tytärten myötäjäiset, ennenkuin ostivat huvilan?
— Ei meillä monikaan anna tyttärilleen myötäjäisiksi muuta kuin liina- ja pitovaatteita. Kaikista vähimmin sitä tekevät pienipalkkaiset opettajat. Kuka voisi vaatia esimerkiksi Lundéneilta myötäjäisiä? Tuskin he ovat aivan velattomiakaan.