— Tämä sattuu minulle ensimäisen kerran elämässäni. Mikähän tälle kellolle nyt lie tullut, sanoi eduskuntanainen hämillään. — Minulla ei ollut itselläni kiirettä kotiin, sillä minä syön päivällistä kello 7. On mahdotonta seurustella ulkomaalaisten kanssa, ellei totu syömään samaan aikaan kuin kulttuuri-ihmiset.
— Pitääkö meillä muuttaa vanhat tavat ulkomaalaisten mukaan? Minä olen ollut usein mieheni kanssa sivistysmaissa, mutta en ole vielä nähnyt että esim. saksalaiset tai englantilaiset muuttaisivat tapojaan siellä oleksivien ulkomaalaisten mukaan, sanoi kamreerin rouva.
— Emmehän me voi pysyä ikuisesti Väinämöisinä tai Joukahaisina, äksyinä ja vanhoillisina, sanoi eduskuntanainen.
— Hyvästi nyt, rakas Berta. Meillä on ollut tavattoman hauskaa.
Pian olivat vieraat kiiruhtaneet porvarillisiin koteihinsa syömään työstä tulleitten miestensä kanssa lihapulliaan. Mutta ruokahalu ei ollut niin aito kansallinen kuin tavallista.
Rehtorin palvelijattaret korjasivat kutsujen jäljet.
— Nyt meistä on taas puhuttu tuvat täyteen. Eihän kahvi maistuisi miltään ilman palvelijajuttuja, sanoi sisäkkö.
— Häpeevät välistä ja kääntävät puheen ruotsiksi. Kun sitä ymmärtäisi, niin saisi kuulla kunniansa. Pitäkööt vain lystiä, kyllä mekin heidät tunnetaan perinpohjin, sanoi keittäjätär.
— Niin kuin minäkin katsoin näitä hienoja rouvia, jotka puhuivat niin kauniisti ja nauroivat simasuin, ja samalla muistin, mitä niitten palvelijat ovat kertoneet, niin nauratti minuakin. Me tiedetään asioita, joita eivät kertoisi lapsilleenkaan, tai joita lapset eivät sallisi vanhemmilleen kerrottavan. Luulevat, että kodit ovat vain suljettuja perhepiirejä, eivätkä käsitä, että keittiön ovien läpi kulkevat salaisuudet maailmalle. Heidän maineensa on meidän käsissämme.
— Niin on totisesti.