— Mikä se paroonisatu on? Tarkoittaako Anu "Monrepos'n" puistoa
Viipurin lähellä? Siellä on Väinämöisen patsas.
— No niihä hyö sitä kussuut. — Sit mie näin ko kolme munkkii mässäät ja juovat luostari kellaris. Suuret tynnörit tyhjentäät. Mie käin pienen olles vaijjain keral Valamos, sielt se kuva vissii on. A tietääks lehtor et yks höist ol tää rehtor Lunteeni? Mie tunsin hänet vaik hää ol ouvois vaatteis.
— Mitä Anu sanoo? Kyllä minä olen nähnyt sen taulun. Se on maalattu aikoja sitten, eikä Lunden ole koskaan ollutkaan sellaisessa hommassa. Anu on erehtynyt.
— Kyl se on hää isse. Pitäs sannoo hänel et ihmisten häpiän hää siel on. Nii ne vaa tulloot päivävalloo ihmise pimiät työt, sanoi Anu ja hävisi keittiöön.
Toisen kerran hän koetti vaikuttaa Teklaan:
— Sietäs rouvankii saaha uuven ajan henkeyksii ja tuulahtuksii. Palvelijat seuraavat nykyjää kehityst ja ajattelloot muutakii ko ylensyömist ja vassanpalvelemist. Rouvat senkö jarruttaat etistyst, hyö eivät taho muutoksii ja parannuksii. Kyl mei elämä kääntys kehnoks jos myö ei isse seurattas asjoit.
— Minusta kehitys käy yksipuoliseksi. Palvelijoitten asema yhä paranee ja emäntien huononee. Eikö teidän yhdistyksissänne koskaan pohdita, mitenkä emäntien asemaa parannettaisiin? Olisihan sekin kehitystä, sanoi Tekla.
Anu vaikeni pitkän aikaa, sitten hän kysyi:
— Onks höilkii epäkohtii?
— Olisit, Anu parka, ollut minun asemassani neljä viimeistä vuotta, niin et kysyisi. Siitä asti kuin Lotta muutti meiltä, on täällä vilissyt epäkohtia.