— Onks teil olt vorroj?
— Toiset ovat olleet epärehellisiäkin ja monenlaisia muita vaikeuksia on ollut.
— Ei niit vissiikää oo liikoi olt, ko noi hyvis lihois kestetää. — Nyt mie lähen Etissonnii, siel näytetää lustii. Myö männää koko sakki arttelis.
Pesupöytä sai nopean pyyhkäisyn, kädet kuivattiin alushameeseen, hattu vedettiin olemattomien silmäkulmien yli ja alaoven avain hävisi käsilaukkuun. Ovi sulkeutui Anun jälkeen ja keittiö oli autio ja tyhjä.
Illalla Tekla kuuli nyyhkytyksiä keittiöstä. Hän kiiruhti katsomaan.
— Onko Anu kipeä? Mitä nyt on tapahtunut?
— Kyl toisil sit pittää ol ohrast täs elämäs. Siel näk elävistiaatteris mite toine voi pilata toise elämä tykkenää. Näyttiit mite yks potra reivi, sellaine sukureivi, saattaa ystäväsä väärää syytteesee ja iäks päiväks linnaa. Sit hää naip häne morsiamesa ja muotlääkär, jol ol nokkellas silmäs, myrkyttää hengilt häne vaimosa. Valkone koira ulvo yksinää häne hauvallasa. Minnuu nii itketti ko hää harmaahapsisen äijän pääsöö linnast ja kaik ovat hauvas eikä tunne hänt. Ja yks ko ol sokkee, umpsokkee, tuns hänet syvämme äänellää.
— Mitä se on?
— Rakkauve voimal, nääs.
— Mitä Anu nyt tuollaista satua itkee? kysyi Tekla, joka ei yrittänytkään saada selkoa sekavasta kertomuksesta.