— Iha se ol oikiast elämäst kuvattu. Puut huojuit ko ilma tuuls, lehmät olliit tarhas, hännällääs huitoit itikoit ja ves vuos vaatteist ko se reivi ratsast sattees muotlääkärin rouvan keral ja salama löi. Viel miun sisälmyksii vääntää ko mie ajattelen mite se toine rosmo väijy ja maleks pimiäs verankol. Tiatteris ovat kivet ja puut paperist. Kyl mie tiijän eron. Tää ol oikiaa. Mut mite hyö sattuit kohallee kaikkii kassomaa ja kuvvii ottamaa?
— Anu menee nyt levolle, ei auta surra muitten puolesta, sanoi Tekla, joka tiesi entisestään ettei maksanut vaivaa oikaista Anun käsitteitä asioista.
— A ko miul on suotu nii tundeelline syvän. Minnuu vuoroo varist, vuoroo kars pintaa, ko se loppu ol nii luonnol käypää. Se vartiapahus rääkkäs viel omast puolestaa — — —
— Huomenna pestään salin ikkunat. Lämmitetään eilinen paisti ja porkkanat, ettei ruoanlaitto vie paljon aikaa. Hyvää yötä nyt, sanoi Tekla ja poistui.
Anu toipui heti, sillä Tekla oli, tavalliseen tapaan, asettanut hänet entiseen maailmaansa ja ohjannut ajatukset tuttuun uomaan.
Tuli kevät ja läheni maallemuuton kriitillinen aika. Tekla korotti Anun palkkaa, ennenkuin tämä ehti puhua poislähdöstä. Perheellä oli tavalliset kevätkiireet ja elämä oli entistään levottomampaa. Anun sivistysriennot lepäsivät, iltakurssit olivat loppuneet ja esitelmät samoin.
Viimeisellä viikolla sanoi Anu:
— Mie lähtisi täst käymää Porvoos. Miul ois tähellist asjaa sinne.
— Mutta meillähän on vuoden kiirein aika käsissä. Tavarat lähetetään parin päivän kuluttua, eikä kaikki talvivaatteetkaan ole vielä naftaliinissa. Mitä Anu nyt tekee Porvoossa? kysyi Tekla itkun partaalla.
Onneksi hän jaksoi hillitä itseään, sillä itkevä emäntä joutuu auttamattomasti alakynteen.