— Älkää nyt riidelkö, kun päästiin näin helpolla. Minusta maisteri oli jalomielinen, sanoi Ilkka.
— Mutta sinä sietäisit aika rangaistuksen, Ilkka. Kirjoittaa tuollaista roskaa! torui Meri.
— Mitä teidän tarvitsi hutiloida, niin että se tuli ilmi.
Terttu Kosu ei ottanut osaa luokan rupatteluun. Hän kokosi kirjansa ja lähti pois. Häntä kaiveli reikä sukassa ja opettajan pisteliäs puhe. Ilkkakin oli epähieno kutsuessaan häntä »punasen hohtavaksi» ja »leppäkertuksi». Mutta, mitä hän välitti tovereista. Heillä ei ollut sydäntä eikä sääliä. Ilta oli muka ystävä ja kuljetti häntä mukanaan. Mutta sekin oli vain itsekkyyttä. Ruma tyttö-ystävä on hyvä tausta ja vaaraton seura. Se, jolla itsellään ei ole mitään jännittävää elämässään, ihailee kaksin verroin loistavan toverin elämyksiä. Ja Iltalla täytyi olla ihailijoita ja uskottu, jolle kertoi voittonsa.
Tästälähin hän olisi Kestilän tyttöjen kanssa. He olivat kilttejä, eivätkä loistaneet niin, että toinen oli vain kuin varjo heidän seurassaan. Tietysti he eivät olleet niin eteviä kuin Meri ja Heli, mutta heidän kanssaan oli hauska olla. Kun he vain eivät aina nauraisi.
Heli ja Meri kulkivat kotiin päin, kun Ilkka saavutti heidät.
— Sinä olet voittanut, Meri, sanoi hän heti. — Joka kerran kuin minä näin sinut, minä muistin Krokettia. Vaadi nyt mitä tahdot.
— Minä ajattelin juuri, että tämä ei ole oikein rehellistä. Päätetään, että sinä olet maanantaiaamuun asti ajattelematta sitä. Minä en ole silloin muistuttamassa sinua, sanoi Meri.
— Ei se auta. Heti aamulla herättyäni minä muistin eilistä kivaa iltaa ja sitten sitä siunattua kissaa. Koulumatkalla toi jokainen koira ja hevonen sen mieleen.
— Oletteko te hassuja? kysyi Heli. — Mitä yhteisiä kissoja teillä on?