Meri oli nuorin koko seurasta. Maisteri Osmo esitteli pöytätoverit toisilleen. Jokaisella oli kukkia lautasen vieressä, ja pöytä oli loisteliaasti koristettu.
— Näkisipä luokka meidät, ajatteli Meri. — Tässä me istumme aivan luonnollisina ja kuulumme asiaan niinkuin kristallit ja kukat ja diplomaatit ja maailmannaiset.
— Minä olen oleskellut pari vuotta ulkomailla ja olen aivan hämmästynyt nähdessäni, kuinka seuraelämä Suomessa on kehittynyt. Täällä vilisee kotitekoisia salonkileijonia, hienostuneita naisia ja valtiomiehiä, alkoi maisteri Osmo keskustelun Merin kanssa.
— Useissa paikoissa, minä luulen, että vain leikitään suurta maailmaa.
Kotioloissa ovat olot ennallaan, sanoi Meri.
— Minä olen nähnyt ministerien suutelevan arvottaria käsille, esittävän maljoja vieraileville hallitsijoille ja edustavan maata niinkuin vanhat tottuneet ulkomaalaiset. Vähän parsaa, neiti.
— Maisteri luulee minua aikaihmiseksi. Saa nähdä, jos sitä kestää jälkiruokaan asti? ajatteli Meri ja sanoi ääneen:
— Minusta nämä suuret kutsut väsyttävät. Niitä on niin tiheään nykyjään. Huomenna minä olen taas kutsuttu pois.
— Sotaministerin kutsuihin varmaan?
— Ei, yksityiset kutsut ravintolassa, sanoi Meri muistaen Ilkan kahvikekkeriä Fazerissa.
Aissi oli vilkas ja puhelias. Hän kertoi koulujuttuja muka lapsuuden ajoiltaan.