Nyt oli Helillä työrauha. Pojat vaikenivat vähitellen, ja herrojen ääni kuului epäselvästi. Kumpa he vain tyytyisivät teehen! — Oliko Meri Haavistolla konsti olla tähtenä luokalla? Hän oli varakkaan kodin ainoa lapsi ja sukat parsiutuivat itsestään.
Tästä Heli muisti harmillisen reiän sukanterässä, se oli harsittava kokoon ennen jumppatuntia. Olkoon aamuun, sillä Lutherus odottaa Wartburgin linnassa.
Jouduttuaan näin pitkälle Heli kuuli eteisen oven käyvän ja äidin äänen. Reino ilmestyi heti ovelle, mutta perääntyi kuullessaan isänkin äänen.
— Pyydä äitiä tulemaan tänne, rukoili hän Heliä.
— Kyllä, kyllä, sanoi tämä ja meni eteiseen.
— Vihdoinkin pääset rauhaan, Ester parka. Soisin, että sinulla olisi helpompi elämä. Hommaapa nyt meille vähän illallista, Sjöberg pankista on täällä. Tule sitten puhelemaan saliin, niin virkistyt itse ja ilahdutat meitä, puhui isä.
— Ettekö ole saaneet teetä? Meillä on niin vähän tarjottavaa kotona, sanoi äiti kiusatun näköisenä.
— Saimme huonon puoleista teetä. Me tyydymme aivan yksinkertaiseen ruokaan. Heli voi äkkiä valmistaa munakkaan tai vanukkaan tai vatkulikokkelin tai mitä »Reinilä» neuvoo, kamreeri poistui nauraen.
Kun Heli tervehti äitiä, näki hän heti, että tämä oli väsynyt ja alakuloinen.
— Minä autan sinua, äiti, aina me keksimme jotakin. Mene ensin poikien luo, he kaipaavat sinua.