— Minä en tahtoisi rasittaa sinua enää, Heli, sanoi äiti.
— Kyllä minä jaksan yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Heli.
Kului lähes tunti, ennenkuin Heli pääsi kirjojensa ääreen. Äiti meni herrojen kanssa syömään. Heli pyysi päästä olemasta sisällä.
Kamreeri oli suuri filatelisti ja puhui mielellään koko illan postimerkkien hammastuksista ja postileimojen sijoittamisesta. Sjöberg oli harvapuheinen mies eikä koskaan johtanut keskustelua muuanne, mikä olisi hermostuttanut kamreeria. Mutta lapset pysyttelivät visusti omalla puolellaan.
Heli luki hätäisesti historian läksyn. Se meni helposti keskellä päivää, mutta näin illalla oli raskasta. Jokainen vuosiluku vastusti päähän menemistä. Tuntui aivan samalta kuin vatsa olisi ollut täynnä ja vielä olisi ollut pakko syödä lautasellinen puuroa.
Heli irroitti hiuksensa ja ajatteli:
— Saisipa edes leikata nämä paksut hiukset. Kittiä minä muodista, mutta aamulla voittaisin aikaa. Minun hiukseni ovat vähän kiharat, niitä ei huolisi kähertääkään. Enhän minä vaatisi parturileikkaustakaan. Tauno kyllä sahaisi tavallisen polkkatukan. Kun Heli oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, avautui ovi taas, ja Veikko ilmestyi puettuna isän vanhaan pyjamakseen.
— Minä unohdin jomman läksyn. Sano vain, mistä syystä tämän kulman ulkokulma suvaitsee olla yhtä suuri, kuin nuo toiset kolmion kulmat yhteensä.
— En minä nyt muista sitä todistusta. Kysy Taunolta.
— Tauno sanoi, että: »vedä yläkärjen kautta kannan kanssa yhdensuuntainen suora, niin näet sen, ja jos et äkkää itse, niin sinun pääsi ei ole luotu korkeampaa sivistystä sulattamaan. Eroa koulusta ja rupea taiteilijaksi ja anna minun nukkua.» — Eikö sitten taide ole sinun mielestäsi korkeampaa sivistystä, Heli?