— Minusta me muut olemme vielä pikkutyttöjä, jotka nauravat ja hupsuttelevat, kun vain on tilaisuutta. Eikö teillä ole lisää kihlauksia kerrottavana? Ei kaks kolmatta, sanoi Heli.
— Minulla on myöskin vähän kerrottavaa itsestäni, jos se huvittaa teitä? sanoi Tuovi.
— Hei, Tuovi, saanko onnitella. Onko sulhasesi Helge Lindberg? huusi
Eila.
— Minä en ole kihloissa enkä ehdi ajatellakaan sellaista. Mutta minä voin luultavasti jatkaa lauluopintojani.
— Sehän on hurjan hauskaa. Saitko kiedotuksi jonkun taiteensuosijan
Kuusijuuren tansseissa? kysyi Meri.
— En, mutta apu tuli kuitenkin aivan odottamatta ja aivan luonnollisella tavalla, sanoi Tuovi.
— Luonnolliset tavat ovat aina kuivia, pisti Eila väliin.
— Isällä oli iso, hyvin lajiteltu postimerkkikokoelma. Se ja soitto
olivat hänen ainoat harrastuksensa Minä tulin sattumalta maininneeksi
Helin isälle tästä. Hän innostui heti ja tahtoi nähdä kokoelman, kertoi
Tuovi.
— Ja ajatelkaa, että Tuovi oli sullonut koko kallisarvoisen kokoelman ullakon komeroon. Tämä komero ei ollut yksin hänen hallussaan, vaan eräs räätäli, joka oli muuttanut Havaksien entiseen asuntoon, omisti nyt komeron. Tuovilla ei ollut avaintakaan siihen. Isä oli aivan suunniltaan tästä, sanoi Heli.
— Onneksi ne olivat vahvassa arkussa ja hyvin säilyneet. Me veimme ne Sarkamaalle, ja Helin isä oli niin ystävällinen, että hän tarkasteli niitä melkein viikon ajan. Sitten hän tarjosi ne kaupaksi postimerkkimarkkinoille. Minä en olisi koskaan suoriutunut yksin tästä tehtävästä. Minä olisin myynyt ne muutamasta tuhannesta, sanoi Tuovi.