— Minä aavistan, että Onnissa on muutakin kun kuivia tietoja. Hänen aineensa, joka luettiin ääneen luokalla, oli hurjan herkkä. Minä tahtoisin tutkia hänen sielunelämäänsä.
— Tutki nyt sellaisen sisua, joka ei puhu mitään! Eikä poikien sielunelämää kannata tutkia. Se on tylsää, sillä he eivät kärsi.
— Kyllä minä luulen, että minun veljeni kärsivät — ainakin joskus, sanoi
Helvi epäröiden.
— Vielä mitä. Katso vain luokan poikia. Kärsiikö ilkkuva Väinö tai puksija Otso tai Jyrki keikari tai Ilkka, kaikkien naurattaja? He nauravat ehdoille ja harmeille, ja halveksivat meitä, joilla on tunteita.
— Ehkä he ovat sellaisia joukossa?
— Minä en usko sellaiseen sielunelämään, joka aina on salassa. Syvä sielu loistaa läpi. Niinkuin näkee Ilta Pohjastakin. Luokan henki liikkuu vain pinnalla, kun Ilta on sairas.
— Mennäänpä huomenna tervehtimään Iltaa. Hän kuuluu olevan terveempi, sanoi Heli.
— Sunnuntaina sopiikin tervehtiä sairaita. Viemmekö appelsiineja.
— Minä soitan sinulle, kun me olemme syöneet. Mennään sitten yhtä matkaa, sanoi Heli, kajoamatta appelsiini-asiaan. Kuukausirahat olivat lopussa.
Kotona hän kysyi Taunolta: