— Hän asuukin — — — alkoi Heli ja pysähtyi, sillä he olivat Iitan oven edessä. Meri nipisti Heliä käsivarresta ja veti eteenpäin. Hän puhui hätäisesti:
— Eikö tohtori hyväntahtoisesti pitäisi esitelmää konventissa?
— Mistä minä sitten puhuisin?
— Esimerkiksi valon merkityksestä ympäristöönsä, uskalsi Heli viisastella.
— Tai luuvalosta tai kuuvalosta, lisäsi Meri katsoen viattomasti tohtoriin.
— Kylläpä te olette suulaita neitosia. Minä jään sanattomaksi teidän seurassanne. Ikävä vain, että minun on nyt erottava, sillä tässä asuu ystäväni, jonka luo olen menossa. Terveisiä Ilta Pohjalle, sanoi tohtori, nosti hattuaan ja hävisi kivirakennukseen.
Tytöt kääntyivät takaisin. Kun Heli katsoi taakseen, näki hän tohtorin hymyilevän hiukan ilkkuen ovenraosta.
— Hyi sentään! Kissa vieköön! Viekas Dauphin ymmärsi, että me jatkoimme matkaa hänen tähtensä, pahoitteli Heli.
— Mitä siitä, rauhoitti Meri. — Ollaan huomenna jäykkiä koulussa, niin hän pitää meitä arvoituksellisina. Mutta eikö hän ollut hurmaavan ironinen siinä ovenraossa?
— Hän sopisi paremmin varatuomariksi kuin peruukiksi. Minä luulen, että hän on syntynyt Saint Germainissa.