— Merkillistä, ettei luokka ollut keksinyt Onnia. Hän oli tullut pari vuotta sitten kouluun, mistä lie tullutkaan. Kaikki tiesivät, että hän osasi läksyt parhaiten koko luokalla, mutta muuten hän oli ollut aivan vieras heille. Hän kuului luokkaan, niinkuin musta taulu tai lämpöjohto. Ei häirinnyt, mutta ei myöskään merkinnyt mitään.
— Jos minä olisin poika, niin minä tutkisin häntä, ajatteli Heli. — Totisesti se kannattaisi. Ehkä hänet voisi vetää toverielämään. Hän vaikutti tosin noin 30 vuotiaalta, ja halveksisi luultavasti toverien kehittymätöntä elämää. Mutta tuo kellojuttu oli naivi, Heliä nauratti, kun hän muisteli Onnin onnetonta katsetta. Olikohan hän sittenkään tarkoittanut totta?
* * * * *
Iltapäivällä Otso, Olli ja Tauno soittivat Iltan ovikelloa. Palvelija avasi oven ja heidät vietiin hauskaan oleiluhuoneeseen.
Ilta seisoi pöydän takana.
— Hyvää päivää. Istukaa, olkaa hyvät, sanoi hän juhlallisesti.
— Minä tulen pyytämään anteeksi eilistä kommellusta. Neiti Welt paheksui menettelyäni suuresti ja valittaa, että minä käyttäydyin sopimattomasti ja julkeasti, puhui Otso yhtä vakavana.
— Minä annan mielelläni anteeksi. Sanokaa neiti Weltille, että tämä tapaus huvitti minua suuresti. Sellaiset välikohtaukset virkistävät vain koleaa tunnelmaa luokalla.
— Se ei mene häneen, sanoi Otso. —
— Sanokaa, että se on minun mielipiteeni, joka myöskin on yleinen Rovaniemellä. Siellä ei tarvita paljonkaan ennenkuin ajetaan ulos. Se kuuluu seurustelutapoihin siellä. Minä olen iloinen, jos olin teille pieneksi huvitukseksi, sanoi Ilta.