»Eikö niin, Otso? Ajatteletko sinä niin kuin minä? Kuule, Otso?»
— Minä ajattelen yöt päivät poikien henkistä kehitystä. Se on niin edesvastuullista. Heihin ei tepsi mikään, sanoi Ilta.
— Mitä sinä olet koettanut? kysyi Tauno.
— Välistä minä luen heille, jonkin ylevän runon, esim. Koskenniemen: »Pietari Särkilahden», mutta sille he tukkivat korvansa. Toisinaan minä kerron jaloista miehistä Myhrbergistä, Screvolasta tai Diogeneesta, mutta heissä ei ole vastakaikua sellaiseen.
— Kamalaa! Kenessä olisi vastakaikua tuohon! Mistä sinä olet keksinyt tuollaista?
— Isä vaatii, että pojat tulevat hyvin kasvatetuiksi ja mitä minä teen? Minä kysyin tädiltä ja hän neuvoi tällaista menettelyä. Lauri sanoo aina: »anna jalojen miesten olla, heillä on mahtanut olla vihoviimeinen elämä.» Parhaiten heihin tepsii, kun minä laulan heille.
— Etkö sinä laulaisi meillekin, pyysi Otso.
— En, sanoi Ilta lyhyesti.
— Laula nyt, hyvä Ilta, pyysi Tauno.
— No, koska sinä pyydät, sanoi Ilta hymyillen ja meni soittokoneen luo.