Hän valitsi ensin iloisen laulun, mutta siirtyi vähitellen tunteellisiin ja surullisiin säveliin.
Välillä hän hymyili Taunolle, ja tämä tunsi, että tunteet oli tarkoitettu hänelle. Mutta Olli seisoi koneen takana ja tapasi monta kertaa Iltan syvän katseen. »Sillä tavalla ei tyttö katsele tarkoittamatta mitään», ajatteli hän.
Terttu kumartui yhtenään Otson puoleen ja kysyi puoliääneen jotakin. Mutta vastaukset olivat hajamielisiä, sillä Otso ajatteli, että Iltan iho oli luonnottoman valkea. Hiukset pitäisi peittää liinalla, niitä teki väkisin mieli koskettaa. Ja sellaisia silmiä ei Otso ollut ennen nähnyt. Koko Helsinki tiesi, että ne olivat kauneimmat silmät kaupungissa. Kunhan tuon hermostuttavan Tertun pää ei taas häiritsisi näköalaa. Tyttöjen välillä voi totisesti olla suuri ero.
— Sinä olet niin onnettoman näköinen, Otso, kuiskasi Terttu.
— Minä olen jukin iloinen, vastasi tämä ja ajatteli: »Ilta on vihainen minulle. Mitä minä olen tehnyt?»
Iltan isä tuli kotiin ja tervehti. Hän ei istuutunut, vaan seisoi ja kysyi Iltalta pikkupoikien vointia.
— Ovatko he saaneet ruokaa? Osaavatko he läksynsä?
— En minä tiedä läksyistä. Minulla oli vieraita, sanoi Ilta.
— Jaha, jaha. Neuloitko sinä Laurin taskun? Hän valitti, että se oli rikki, jatkoi isä, huomaamatta Iltan levottomuutta.
— Nyt meidän täytyy lähteä, sanoi Terttu, ja kaikki hyvästelivät.