— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia. Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi. Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.
— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.
— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.
— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa. Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja vaillinaisesti hoidettu.
— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.
— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. — Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen. sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.
— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta kauempaa, vakuutti Sevi.
— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä? kysyi Valle.
— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä tädistä, josta tulee teille uusi äiti.
— Sitä minä en usko. Ettäkö joku tahtoisi meitä lapsikseen? kysyi Sevi.