— Pienet äidittömät raukat, te olette nähtävästi pettyneet usein.
— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.
— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia, vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.
— Millä päällä hän muuten on?
— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi
Sevi.
— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii, matki Valle.
— Tai kun on harmia ylihallituksessa tai kun verot…
— Pojat, varoitti isä.
— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää? kysyi Ilma.
— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»